Järjestöavustukset ovat leikkauksia kansalaisilta

Suomessa jaetaan vuosittain satoja miljoonia euroja veronmaksajien rahaa yhdistyksille eli järjestöille. Avustus on tulonsiirto, joka leikataan suoraan kansalaisten ostovoimasta ja tuloista. Kansalaisilta pakolla otettu raha ohjataan eteenpäin ilman, että veronmaksajat tietävät mihin rahat päätyvät.

Kun kunta ja valtio jakaa avustuksia, se on aina kansalaisten ostovoimaan tehty leikkaus. Ei ole olemassa ilmaista rahaa, eikä taivaasta tipahtaneita lahjaeuroja. Se on rahaa, joka olisi voitu jättää verottamatta tai käyttää terveyskeskuksen jonon purkamiseen, vanhusten hoitoon, koulutukseen tai tien paikkaamiseen. Joka kerta kun järjestö saa avustuksen, on kansalaiselta leikattu ja myös jostakin oikeasta tarpeellisesta palvelusta häviää yhtä monta euroa rahoitusta kuin järjestölle kipataan. Tätä poliitikot eivät halua näkyväksi, koska useimmat poliitikot ovat itse kähmimässä avustusrahoja ja äänestäjiä kavereineen ja sukulaisineen.

Tilinpäätökset pimitetään

Yhdistyksellä ei ole velvollisuutta toimia avoimesti, joka on selkeä puute lainsäädännössä. Patentti- ja rekisterihallituksen ohjeen mukaan yhdistyksen on ilmoitettava tilinpäätöksensä yhdistysrekisteriin vain, jos se on kahtena peräkkäisenä tilikautena ylittänyt vähintään kaksi kolmesta rajasta; taseen loppusumma 7,5 miljoonaa euroa, liikevaihto 15 miljoonaa euroa tai keskimäärin 50 työntekijää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vain muutamat suurimmat järjestöt joutuvat julkistamaan kirjanpitonsa. Suurin osa kunnilta ja valtiolta avustusta saavista yhdistyksistä pitää talouslukunsa tarkoituksella salassa, jotta rahojen todellinen käyttö ei herätä huomiota. Tilinpäätökset voisi saattaa julkisiksi, jos ei olisi mitään salattavaa.

Osakeyhtiön on aina ilmoitettava tilinpäätöksensä kaupparekisteriin, koosta ja toiminnan laajuudesta riippumatta. Tilinpäätösasiakirjat on toimitettava rekisteriin, vaikka yhtiöllä ei olisi toimintaa. Kuka tahansa voi tilata yhtiön tilinpäätöksen ja katsoa mihin yhtiön rahat käytettiin.

Jos kunnalta tai valtiolta haettaisiin yritystukea ilman tilinpäätöstietoja ja perusteltaisiin hakemus yhtiön toimialalla, eikä vuosittaisiin jatkohakemuksiin tarvitsisi näyttää tilinpäätöstä kenellekään, eikä selvittää mihin tuet käytettiin, niin hakijaa ei pidettäisi täysipäisenä. Näin on kuitenkin järjestöjen kohdalla, joten ovatko lainsäätäjät täysipäisiä? Viranomaiset kippaavat rahoja minne sattuu, useimmiten sinne minne poliitikot käskevät ja veronmaksaja maksaa, eikä tiedä miksi ja mistä.

Verovaroilla oleskellaan valetyöpaikoissa, mutta ei osallistuta verojen maksuun

Verohallinto myöntää yhdistykselle verovapauden, jos se täyttää tuloverolain 22 §:n kriteerit: toiminnan on tapahduttava yksinomaan ja välittömästi yleiseksi hyväksi, jäsenyyden on oltava avoin kaikille ja toiminta ei saa tuottaa siihen osallisille taloudellista etua. Useat järjestöt toimivat verovapaasti, vaikka eivät täytä kriteerejä.  Sääntöjen muotoilu riittää ja tosiasiallinen toiminta jää varjoon, joka usein on selkeää liiketoimintaa ja edussaajina on järjestön johto. Käytännössä raja yleishyödyllisen toiminnan ja liiketoiminnan välillä on ilmoitusasia.

Yhdistykset vääristävät kilpailua ja haittaavat elinkeinotoimintaa

Yhdistykset tekevät usein liiketoimintaa vastaavaa tavara- tai palvelumyyntiä, mutta eivät maksa veroja tuloistaan. Palkkaakaan ei makseta kuin johdon työntekijöille, koska varsinaisen työn tekevät heidät luokitellaan vapaaehtoistyöntekijöiksi. Näin kierretään yhteiskuntavastuut, kuten vapaaehtoistyöntekijöiden eläkevakuutukset ja sosiaaliturva.

Jopa pieni yksityisyrittäjä maksaa verot joka eurosta ja hoitaa oman ja työntekijöidensä palkat, sivukulut, verot ja eläkevakuutukset. Yhteiskuntavastuuttomat yhdistykset eivät maksa, joka vääristää kilpailua ja aiheuttaa työttömyyttä ja verotulojen menetyksiä.

Suomalaisessa järjestökentässä eletään sepitetyssä hyväntekeväisyyden sadussa, jossa kaikki tehdään “talkoohengessä” yleisen edun nimissä. Näin ei ole todellisuudessa. Järjestöillä on palkattua johtoa, päälliköitä ja hankekoordinaattoreita erilaisilla keksityillä työnimikkeillä, vaikka varsinaiset järjestön tehtävät erityisesti kentällä tehtävä työ teetetään palkattomien vapaaehtoisten varaan. Asetelma on rakennettu järjestön johdolle. Tulot ja avustukset saadaan ohjattua omiin taskuihin, kun työt teetetään ilmaiseksi ihmisillä, jotka tulevat paikalle hyvästä tahdosta. Toiminta muistuttaakin enemmän työperäistä hyväksikäyttöä kuin yhteisöllisyyttä.

Valtion ja kuntien tehtäviin ei kuulu kipata kansalaisten rahoja verovapaasti toimiville tilinpäätöksensä salaaville yhdistyksille

Järjestökenttä on rakentanut itselleen hyväntekeväisyyteen perustuvan valheellisen julkisuuskuvan, joka on poliitikoille vaikea. Poliitikko haluaa, että järjestökentän valetyöläiset keräävät hänen edustamalleen puolueelle ja hänelle ääniä. Ammattiliitot, jotka ovat aatteellisia yhdistyksiä, ovat aina keränneet ääniä niiden toiminnalle myönteisille poliitikoille. Vastavuoroisesti liitot ovat maksaneet poliitikkojen ja puolueiden kuluja. Näin toimitaan muidenkin järjestöjen kanssa. Poliitikko yrittää pysyä vallassa ja omilla hillotolpillaaan jakamalla kansalaisten verovaroja aatekavereilleen.

Avustusten määrä, tilinpäätösten salaisuus, verovapauden epämääräinen soveltaminen ja palkattoman työn systemaattinen hyödyntäminen johdon hyväksi ovat rakenteellisia ongelmia, jotka koskettavat jokaista veronmaksajaa. Avoimuusvaatimusten kiristäminen ja tuen sitominen läpinäkyvään kirjanpitoon ei ole järjestöjen vastustamista. Se on sen tunnustamista, että rakenteellisen korruption kitkeminen ja julkisen rahan käyttö vaatii aina julkista tilinpitoa. Omituista on tietenkin, että yleensäkin jaetaan yhdistyksille rahaa, vaikka yhdistyksien jäsenten pitäisi kustantaa toiminnan kulut.