Extralehdet Extralehdet
Lähes puolet kaikesta investoimastamme rahasta on mennyt betoniin. Se on kansantaloudellinen katastrofi, josta kukaan ei halua puhua ääneen. Vuosikymmenien ajan on tehty samat virheet, uudelleen ja uudelleen. Virheet on palkittu poliittisilla puheilla, pankkien luottopäätöksillä ja veroverovähennyksillä. Asuntotuotannon kasvattaminen ja tukeminen on ollut suuri virhe investoinneissa.
Lähes puolet Suomen kaikista investoinneista on mennyt rakentamiseen. Nollakorkoaikojen vuosina osuus nousi yli viiteenkymmeneen prosenttiin. Missään muussa vertailukelpoisessa maassa ei tehdä näin. Ei Saksassa, jossa luku on noin 32 prosenttia. Ei Yhdysvalloissa, jossa ollaan 27 prosentissa. Ei Etelä-Koreassa, jossa suunnattiin tietoisesti teollisuuspolitiikkaan ja asuntojen investointi jätettiin alle 25 prosenttiin. Sillä suuntauksella rakennettiin Hyundai, Samsung ja POSCO, yrityksiä joiden tuotteita maailmalla halutaa ostaa. Samaan aikaan Suomessa rakennettiin kerrostaloja Vantaalle, joka onkin päätynyt konkurssikypsäksi kaupungiksi.
Yliarvostettu kansallisomaisuus, jolla ei ole ostajaa
Suomalaisten kotitalouksien nettovarallisuus on paperilla huomattava. Kun katsomme sen koostumusta, niin kuva synkkenee nopeasti, 60–70 prosenttia on kiinni asunnoissa ja kiinteistöissä. Tämä varallisuus on käytännössä arvotonta kansainvälisessä mielessä.
Asunto ei tuota yhtään mitään maailmanmarkkinoille. Se ei vie, se ei skaalaudu, se ei maksa palkkaa missään, eikä tuota rahavirtoja ulkomailta Suomeen. Sen arvo on täysin riippuvainen siitä, haluaako joku toinen suomalainen ostaa sen. Useimmiten ei halua. Tähän tilanteeseen törmätään yhä useammin, jota ei haluta sanoa ääneen. Suuret ikäluokat myyvät tai jättävät perinnöksi asuntonsa. Heitä pienempi sukupolvi ostaa ta saa asunnon. Heidän pitäisi ostaan heikommalla palkalla, kalliimmilla lainoilla, supistuvassa taloudessa. Asuntojen reaalihinnat eivät nouse, kun ostajia on vähemmän ja heillä on vähemmän rahaa.
Suomalaisten suurin omaisuuserä on pyramidihuijaus, jonka toimivuus edellyttäisi seuraavan sukupolven olevan edeltäjäänsä rikkaampi. Näin ei tule olemaan, jos talouspolitiikka jatkuu ennallaan.
Koreassa tehtiin toisin
Etelä-Korea on tässä vertailussa paljastava, koska sen lähtökohdat muistuttavat Suomea: pieni avoin talous, voimakkaat vientiriippuvuudet, kova kilpailu isompien naapureiden kanssa.
1960-luvulla Korea oli köyhempi kuin monet Afrikan maat. Se teki valinnan ja ohjasi kansallinen pääoman tuotannollisiin yrityksiin, ei asuntoihin. Valtio priorisoi vientiteollisuutta. Tuloksena syntyi yrityksiä, joiden tuotteet maailma haluaa ostaa. Nykyisin Samsung on maailman suurin puolijohteiden valmistaja. Hyundain autoja ajetaan 190 maassa. POSCO on yksi maailman tehokkaimmista teräsyhtiöistä.
Korean kansallisomaisuus on globaaleilla markkinoilla. Sen arvo nousee, kun maailmantalous kasvaa ja raha virtaa Koreaan ja sen kansalaisille.
Suomen kansallisomaisuus on Tampereen, Turun ja Helsingin ja muiden kylien betonikuutioissa. Talojen arvo putoaa joka päivä, koska suomalaisilla ei ole varaa maksaa niistä enempää. Mahdollisten ostajien kuvitteellinen varallisuus on kiinni asunnoissa. Näin on syntynyt suljettu piiri, jossa kaikki varallisuus on vain numeroita, jotka heijastuvat toisistaan. Todellisuudessa kukaan ei halua niitä ostaa.
Kaikki rakentamisen tuet on lopetettava
Suomessa on tuettu rakentamista järjestelmällisesti, joka on ollut tuottamatonta toimintaa. Asuntolainojen korkovähennys ohjasi kotitalouksien ylijäämät kiinteistöihin. ARA-tuotanto oli tapa käyttää julkista rahaa rakentamiseen sen sijaan, että ratkaistaisiin asumisen ongelmat. Kuntien kaavoitusbyrokratia tekee rakentamisesta harvojen etuoikeuden ja varmistaa, että hinnat pysyvät keinotekoisesti korkealla.
Markkina hinnoittelisi rakentamisen, jos sille annetaan tilaa. Valtion tehtävä ei ole subventoida omaisuuden kasaamista yksityisille yrityksille. Jokainen euro, joka menee rakentamisen tukemiseen, on pois kansalaisilta ja yrityksiltä, jotka voisivat viedä jotain maailmalle.
Ainut varallisuus, jolla on kansainvälistä arvoa
Neste myy uusiutuvaa dieseliä Yhdysvalloissa, Singaporessa ja Alankomaissa. Kone Oyj myy hissejä Kiinaan, Intiaan ja Lähi-itään. Wärtsilä myy laivamoottoreita kaikkialle. Metsä Group myy sellua ja paperia kansainvälisille markkinoille.
Nämä ovat oikeaa suomalaista varallisuutta. Ne tuottavat arvoa riippumatta siitä, haluavatko suomalaiset ostaa niiden tuotteita vai eivät. Niiden kassavirta tulee ulkoa, ei kierrätä rahaa suomalaisten kesken.
Mutta nämä ovat poikkeuksia. Ne eivät ole rakenne — ne ovat jäännöksiä rakenteesta, joka olisi voinut olla olemassa, jos teollisuuspolitiikka olisi 2000-luvulla mennyt toisin. Nokian kaatumisen jälkeen Suomella oli ainutlaatuinen tilaisuus kääntää pääoma ja osaaminen uusiin vientisektoreihin. Sen sijaan korot laskivat, rakentaminen kiihtyi ja kaikki näyttivät paperilla rikkailta. Se oli harhaa.
Korjausliike pitäisi tehdä, vaikka se on kivulias
Rakentaminen ei ole investointi kansantaloudelle samassa mielessä kuin tehdas, tuote, ohjelmisto tai brändi. Se on kulutusta, joka on kirjattu investointitilastoihin. Samanlaisia kestokulutushyödykkeitä kuin kahvinkeitin, sohva, auto tai polkupyörä. Ei kukaan tervepäinen kuvittele vanhenevan käytössä olevan tavaran arvon kasvavan.
Yritysten panostuksia on tuettava voimakkaasti ja systemaattisesti rakenteellisilla kannustimilla, jotka tekevät Suomesta houkuttelevan paikan kehittää ja tuottaa tuotteita, joita myydään maailmalle. Yritysten pääomaekosysteemi on rakennettava Suomeen. Suomalainen startup, joka haluaa kasvurahoitusta menee ulkomaille. Se tarkoittaa, että omistus, verotulot ja osaaminen siirtyvät muualle.
Asuntopolitiikka on irrotettava keinotekoisen varallisuuden kartuttamisesta. Asunto on katto pään päällä, ei sijoituskohde, jota veronmaksajien ei pidä tukea.
Suomessa on valittu betonikuutiot. Se on näkyvää, se on konkreettista, se saa aikaan hyvän fiiliksen pyramidihuijauksen uhreissa eli betonikuutioiden omistajissa. Maailmalla ei osteta suomalaisia asuntoja, eikä ne tuota taloudelle mitään. Maailmalla ostetaan osaamista, tuotteita ja ratkaisuja. Niitä ei ole tarjolla, joten rahaa ei Suomeen ole tulossa. Osa ongelmaa on, että Suomessa ei ole ainuttakaan oikeistopuoluetta.
