Psykiatria – lääketieteen ruma ankanpoikanen

Vuonna 2014 yli puoli miljoonaa suomalaista käytti psykoosi- ja neuroosilääkkeitä sekä unilääkkeitä. Masennuslääkkeillä ja keskushermostoa stimuloivilla lääkkeillä oli myös yli puoli miljoonaa käyttäjää, kertovat Kelan tilastot.

Kaksi uutuuskirjaa kritisoivat psykiatriaa sen lääkehoitoa ja koko diagnosointia, sekä tautiluokituksia.

Masennus – Suuri serotoniinihuijaus (Basam Books 2015) on psykologi Aku Kopakkalan kirjoittama. Kopakkala työskenteli aiemmin terveysyrityspalveluyritys Mehiläisen kuntoutusjohtajana, mutta hänet irtisanottiin vuonna 2014 sen jälkeen, kun hän oli puhunut Ylen MOT-ohjelmassa Parantavat lääkkeet. Hän kertoi, miten tutkijoiden käsitykset masennuslääkkeiden vaikutuksista eroavat toisistaan. Muut haastateltavat, kuten professori Peter C. Gøtzsche esitti käsityksensä, että psyykenlääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kopakkalan mielestä Masennus on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi ”asiantuntijoille”. Masennus on  monitasoinen yhteiskunnallinen ongelma, joka sekä vähentää elämämme onnellisuutta että rasittaa kansantaloutta. Mielenterveyspulmien ratkaisusta päättämistä ei saisi jättää vain biolääketieteellistä näkökulmaa edustaville psykiatreille ja lääketeollisuudelle. Mutta näin on käynyt, ja hinta on kova. Terveydenhoitomme on epäonnistunut masennuksen hoidossa.

Kirjassa Kopakkala kertoo masennuksen monisärmäisestä luonteesta: mitä masennus on ja miten siitä pääsee eroon? Masennuslääkekeskustelu on hiukan sivussa asian ytimestä. Onko käytetyillä lääkkeillä potilaille lainkaan ”aitoja”, lumeen ylittäviä vaikutuksia, on ollut kiihkeän tieteellisen väittelyn aihe jo ainakin vuodesta 2008.

Lukijalle voi tulla kirjasta epäuskoinen olo. – Jos lääkkeeksi kutsutut aineet ovat noin huonoja ja muita hyviä vaihtoehtoja on paljon, niin mikseivät muka korkeasti koulutetut asiantuntijat sitten toimisi puolueettoman  tiedon perusteella ihan toisin? Ettei nyt vain taustalla olisi jokin koulukuntien kilpailu asiakkaista tai salaliittoteoria?

Epätietoisen lukijan ristiriitaan on tarjolla helpotusta lääketieteellisen antropologian professori James Daviesin kirjasta ”Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta”. Siinä Davies kertoo selkeästi, miten nykyinen Suomessakin toteutuva mielenterveyshoidon ajattelu- ja toimintatapa on kansainvälisesti  syntynyt lääketeollisuuden markkinointiviestinnän tukemana. Suosittelen lukijalle myös Cochrane-johtaja, lääketieteen professori Peter C. Gøtzschen teosta Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhuollon. Voi olla hyvä tietää mistä on kysymys, vaikka tieto lisäisikin tuskaa, kertoo Kopakkala.

Teoksen Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta (Basam Books 2015) kirjan kirjoittaja James Davies väitteli lääketieteellisen antropologian  ja sosiaaliantropologian tohtoriksi Oxfordin yliopistossa. Hän on työskennellyt psykoterapeuttina  julkisessa terveydenhuollossa ja toimii sosiaaliantropologian ja psykologian lehtorina Lontoossa sijaitsevassa Roehamptonin  yliopistossa. Davies on luennoinut muun muassa Harvardin, Brownin, Kolumbian, New Yorkin ja Oxfordin yliopistoissa sekä University College Londonissa, ja hän on kirjoittanut psykiatriaa koskevia artikkeleita The Timesiin, The Guardianiin, New Scientistiin, Saloniin ja Harvard Divinity Bulletiniin. Hän on myös kirjoittanut teoksen The Importance of Suffering: the value and meaning of emotional discontent (Routledge, 2011).

Davieksen mukaan Psykiatria ei ole perinteisesti nauttinut lääketieteellisen yhteisön arvostusta ja sen vuoksi sillä on aina ollut tarve todistaa muulle lääkärikunnalle uskottavuuttaan. Vuosien saatossa psykiatri on turvautunut  erilaisiin strategioihin nostaakseen statustaan isoveljiensä ja muun maailman silmissä.

Kun psykiatrista hoitojärjestelmää tarkastelee kriittisin silmin, ei voi välttyä siltä vaikutelmalta, että sitä ei ole koskaan luotu asiakkaita vaan mielenterveysalan työntekijöitä varten. Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle. Ääneen lausumattomana  tavoitteena oli saada muut lääkärit ja väestö uskomaan, että lääketeollisuuden kilvan kehittämät erilaiset aivotoimintaan vaikuttavat kemikaalit olivat psykiatristen sairauksien täsmälääkkeiltä.

Psykiatrista palvelujärjestelmää ei ole milloinkaan luotu potilaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt mielenterveyden eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.

Jos oikeasti haluisimme luoda sellaisen psykiatrisen hoitojärjestelmän, joka on tehty palvelujen käyttäjille eikä työtekijöille, meidän täytyisi aloittaa alusta ja panna koko järjestelmä uuteen uskoon.

Psykiatrisen hoidon kehityshistoria voidaan kertoa monella eri tavalla. Se voidaan saada näyttämään menestystarinalta, jossa mielenterveyden häiriöitä on vähitellen alettu ymmärtää ja hoitaa yhä paremmin ja paremmin. Jos totuutta ei yritetä kaunistella, psykiatrian historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien  keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia, ja suorastaan julmia hoitokeinoja. Tämän päivän psykiatriaa hallitsee koulukunta, jota kutsutaan usein biologiseksi psykiatriaksi. Se on suuntaus, jota luonnehtii sekä aikuisten että lasten epidemiologiset mittasuhteet saavuttanut diagnosoiminen ja systemaattinen  lääkitseminen. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen. Miten tässä näin kävi, kysytään kirjan esipuheessa? Kirjan suomennoksen esipuheen on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman.