Extralehdet Extralehdet
Viime talvena vietin äitini kanssa pari viikkoa ensimmäistä kertaa melkein kolmeenkymmeneen vuoteen. En ollut viettänyt hänen kanssaan niin pitkää aikaa muutettuani murrosiässä pois kotoa. Aamuyöstä kävin aina katsomassa äitiä hänen huoneessaan. Avasinpa oven mihin aikaan hyvänsä, hän oli aina hereillä.
Astuin huoneeseen ja äiti ihmetteli ”Mitä sinä täällä teet?”, mutta kun kävin makuulle hänen viereensä, hän huokaisi: ”Ihanaa, että on vielä tällaisiakin päiviä…” Katselimme kattoa ja juttelimme menneistä ajoista. Unohdetut kysymykset täyttivät huoneen, jossa makasimme, äiti ja tytär. Muutaman päivän kuluttua ymmärsin, että ratkaisemattomat vanhat asiat olivat kietoutuneet tuskallisina hänen mieleensä kuin puunjuuret. Toisinaan äidistä tuli aivan pieni ja hän itki sylissäni. Sitten hän ryhdistäytyi, sanoi ”Mitä minä nyt!” ja palasi kiireesti äidin rooliinsa. Ymmärsin, että äiti tarvitsi jonkun, joka kuuntelee häntä.
Minä en vain kuunnellut äitiä hiljaa vaan väitin vastaan. ”Ei se niin ole! Miksi sinä niin ajattelet?” Toisinaan korotin ääntäni ja kinasimme. Joskus käänsimme selkämme toisillemme ja puhkuimme vihaisina saman peiton alla. Oli myös hetkiä, jolloin äiti pakkasi loukkaantuneena tavaransa ja oli lähdössä kotiin. Siitä huolimatta olin onnellinen jokaisen yön jokaisena hetkenä. Olin täydellisen onnellinen. Onnellisuuden tunne viipyili niin laveana ja syvänä, että se sai minut pohtimaan, mistä se oikein virtasi. Onni saada pitää äiti edelleen vierelläni. Onni saada maata äidin vieressä ja kuunnella hänen tarinoitaan aamua odotellessa. Sitä onni on.
Vaatimaton toiveeni on, että äitiemme unohdetut elämät saisivat romaanin kautta edes jonkinlaisen yhteiskunnallisen merkityksen. Mahtaakohan kukaan uskoa, jos sanon, että se onnellisuuden tunne sai minut jatkamaan romaanini Pidä huolta äidistä kirjoittamista? Siitäkin huolimatta, että tein kirjan äidistä niin onnettoman hahmon. Totta se on. Ajattelin, etten voi yksin nauttia aamuyön onnellisuudesta. En olisi kestänyt sitä onnen tunnetta, jos en olisi voinut ilmaista sitä. Tämä romaani on tapani sanoa, että vielä ei ole liian myöhäistä. Halusin sanoa, että vielä ei ole liian myöhäistä ymmärtää ja rakastaa äitiä ja huolehtia äidistä. Miten voisimme laskea kaikki äitiemme uhraukset, äitiemme, jotka seisovat takanamme kuin tyhjät kuoret? Yritin vain palauttaa sen kipeän rakkauden, intohimon ja uhrautumisen sille kuuluvalle paikalle.
Vielä ei ole liian myöhäistä ymmärtää ja rakastaa äitiä ja huolehtia äidistä. Saatuani romaanin valmiiksi soitin ensimmäiseksi äidilleni. Kello oli yli kymmenen illalla. Isä vastasi puhelimeen. Kysyin, nukkuuko äiti ja isä sanoi, että äiti on vajassa. ”Vajassa? Mitä äiti siellä tekee? Tähän aikaan?” Isä vastasi, että hän kuorii valkosipuleita. Äitikö kuorii valkosipuleita tähän aikaan vajassa, jossa minulla oli nuorena tapana lukea? Soitin äidin kännykkään. Tivasin häneltä, miksi hän kuorii valkosipuleita niin myöhään illalla ja äiti vastasi tyynesti, että hän ei saa unta. Että kohta on kimchinteon aika, joten on hyvä kuoria edes muutama valkosipuli etukäteen. Seuraavana aamuna lähetin käsikirjoituksen kustantajalle ja soitin taas äidille. Sillä kertaa hän oli soijapapupellolla. Hän valitti, että soijapavut kuolevat kuivuuteen.
Ajatus yli seitsemänkymmentävuotiaasta äidistäni, joka kuorii yhä valkosipuleita ja huolehtii soijapapusadosta, tuo aina raikkaan tuulahduksen omaan kirjailijanelämääni. Kun kirjoittaminen tökki tai ajatukset kiersivät kehää, soitin äidille. Äiti kertoili loputtomasti tarinoita ihmisistä, jotka olivat olleet tässä maailmassa jo ennen syntymääni. Toisinaan kirjoitin äidin tarinoita hiljaa ylös. Ihmiset, jotka olivat lentäneet rähmälleen ilman omaa syytään mutta eivät luovuttaneet vaan unelmoivat ja rakastivat ja pääsivät askel askeleelta eteenpäin – heidän mysteereistään syntyivät kirjani. Äiti sanoi, että tarinat eivät kerro hänestä itsestään, vaan että hän oli kuullut ne jostakin. Ymmärsin, että tarinat saavat minut aina unelmoimaan, vaikka ne olisivat vain tarinoita, joita syntyy maailmankaikkeudessa jatkuvasti vain hävitäkseen hetken kuluttua. Ymmärsin, että äiti toivoi tarinoidensa leviävän koko maailmaan minun kauttani.
En tiedä onko onni vai epäonni, ettei mikään muu kuin kirjoittaminen sovi minulle. Toisaalta tunnen itse valinneeni tieni, toisaalta se tuntuu ennalta määrätyltä. Äitini sanoi aina, että älä elä niin kuin hän, mutta haluan kulkea tätä tietä äitini tavoin. Äiti kuorii valkosipuleita unettomina öinä, tekee kimchiä ja lähettää sitä minulle. Papusadon epäonnistuttua hän ostaa torilta soijapapuja ja valmistaa niistä cheonggukjangia ja lähettää sitä minulle.
Tämä kirja muuttaa käsityksesi äidistä
Pidä huolta äidistä on riipaisevan kaunis teos rakkaudesta ja sukupolvien välisistä eroista. Lasten muutto maalta kaupunkiin on mullistanut perheen elämän. Kirja on kansainvälinen bestseller ja ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Se on myynyt Koreassa yli kaksi miljoona kirjaa, käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa.
Park So-nyo, 69-vuotias neljän lapsen äiti, katoaa Soulin metroasemalla. Perheenjäsenet ryhtyvät etsimään häntä. Samalla he joutuvat kysymään itseltään, kuinka hyvin he oikeastaan tunsivat äidin. Kätketyt salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan.
Useita romaaneja kirjoittanut Kyung-sook Shin (s. 1963) on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista. Hän vierailee Suomessa kesäkuussa. Kyung-sookShin on neljäs perheen kuudesta lapsesta. Hänen vanhemmillaan ei ollut varaa lähettää häntä lukioon, joten hän muutti veljensä asuntoon Souliin, kävi töissä elektroniikkatehtaalla ja opiskeli iltakoulussa. Kyung-sook Shin on palkittu Man Asianin, Manhaen, Dong-inin, Yi Sangin ja Prix de l’Inaperçun kirjallisuuspalkinnoilla.
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Alkuteos Omma rul put’akhae (julkaistu englanniksi nimellä Please Look after Mom), suomentanut Taru Salminen
