Ukrainan sotatila; kaksi todellisuutta, kaksi poliitikkoa, ei yhtään totuutta

Junavaunun tasainen kolke säesti kahden poliitikon välistä keskustelua, joka paljasti syvän kuilun heidän välillään. Matkan aikana käyty puhe Ukrainan sodasta osoitti, kuinka kaukana osapuolet olivat toisistaan. Keskustelussa ei toistettu lännen ja Venäjän politiikan perinteisiä, yksinkertaistettuja kantoja, vaan kumpikin oli rakentanut konfliktista oman maailmansa.

Kirjoitan mielenkiintoisesta keskustelusta, jossa samat faktat nähtiin täysin eri tavoin. Kahvipöytäkeskustelu oli yleisluonteinen ja julkinen koko pöytäseurueen kanssa. Otan esille vain mukana olleiden poliitikkojen sanomisia Ukrainan tilanteesta. Keskustelu ei pysähtynyt yhteenkään väitteeseen, vaan jokainen lause synnytti vastalauseen ja perustelun avaten uuden näkökulman. Molemmat olivat omissa todellisuuksissaan johdonmukaisia, vaikka ajatusmaailmat olivat keskenään sovittamattomia.

Mielenkiintoista kyllä, puheessa ei edes kosketeltu Ukrainan valtiollisuutta tai Kiovan hallinnon luonnetta. Kyseessä ei ollutkaan pelkkä poliittinen väittely, vaan kahden eri maailmankuvan törmäys. Todellisuudet olivat syntyneet historioista, erilaisista kokemuksista ja erilaisista pelonaiheista.

Seuraavat junamatkalta poimitut pääkohdat tiivistävät tämän kohtaamisen, joka oli täynnä painavia väitteitä, jyrkkiä vastaväitteitä ja syvää epäilyä. Jääkööt poliittiset kannat omaan arvoonsa, koska tuntui, ettei ne liity koko asiaan.

Valtiollisuuden kiista – konkreettinen valtio ja kiistanalainen valtio

Keskustelu alkoi väitteellä, että Ukraina ei ole valtio ja että Kiova olisi “otettu laittomasti haltuun”. Vastaväite tuo esiin konkreettiset tosiasiat: valuutan, rajavalvonnan, hallinnon, infrastruktuurin ja asevoimat. Nämä ovat valtion fyysisiä tunnusmerkkejä, joita ei voi kiistää ilman että kiistää valtion käsitteen.

Vastaväite ei kuitenkaan kiistänyt näitä konkreettisia rakenteita, vaan niiden merkityksen. Se siirsi keskustelun pois fyysisestä todellisuudesta kohti symbolista todellisuutta, jossa valtiollisuus ei ole vain hallintoa, vaan historiallinen ja poliittinen kysymys. Toinen todellisuus ei kiistänyt valtion rakenteita. Se kiisti niiden legitiimiyden.

Venäjän näkökulmasta Ukrainan valtiollisuus on historiallisesti keinotekoinen ja poliittisesti manipuloitu. Tämä ei ole pelkkä propagandaväite, vaan osa laajempaa venäläistä historiakäsitystä, jossa Ukraina nähdään osana yhteistä sivilisaatiota. Tässä todellisuudessa valtiollisuus ei ole vain rajojen ja hallinnon olemassaoloa, vaan kysymys on identiteetistä ja historiallisesta jatkuvuudesta.

Keskustelu jakautui kahteen rinnakkaiseen todellisuuteen. Toisessa Ukraina oli itsenäinen valtio, jonka rajat oli tunnustettu ja jonka hallinto oli syntynyt kansannousun ja vaalien kautta. Toisessa Ukraina oli keinotekoinen rakennelma, jonka valta oli vaihtunut ulkovaltojen vaikutuksesta ja jonka nykyinen hallinto oli syntynyt laittomien tapahtumien seurauksena. Molemmat todellisuudet olivat sisäisesti johdonmukaisia, ja kumpikin nojasi omiin lähteisiinsä, omiin kokemuksiinsa ja omaan historiakäsitykseensä.

Vuoden 2014 tapahtumat syvensivät todellisuuksien jakoa

Yhdessä todellisuudessa (1) kyseessä oli kansannousu, joka syntyi turhautumisesta Ukrainan korruptioon ja halusta kääntyä kohti Eurooppaa. Maidanin tapahtumat tammikuussa-helmikuussa nähtiin 2014 laittomana, väkivaltaisena ja lännen (erityisesti USA:n) rahoittamana vallankaappauksena, joka kaatoi laillisesti valitun presidentin.

Toisessa todellisuudessa kyseessä oli vallankaappaus, joka rikkoi perustuslakia ja avasi oven ulkovaltojen vaikutukselle. Ukrainan kansan aitona, demokraattisena heräämisenä, jossa ihmiset vaativat korruption lopettamista ja lähentymistä Euroopan unioniin.

Kumpikaan näkemys ei ollut pelkkä mielipide, vaan osa laajempaa tarinaa, jossa jokainen yksityiskohta vahvisti kokonaisuutta. Toinen puoli korosti vaaleja ja rauhanomaista vallansiirtoa. Krimin tapahtumat olivat “historian oikaisemista” ja alueen väestön pelastamista laittoman hallinnon alta. Itsehallintoalueen kansanäänestys oli osoitus kansan tahdosta.

Toinen puoli korosti sotatilan jatkumista ja vallan pysähtyneisyyttä, sekä kansainvälisen oikeuden, rajojen loukkaamattomuuden ja Budapestin muistion räikeää rikkomista. Kansanäänestys aseiden varjossa oli pelkkä farssi. Näin syntyi kaksi kertomusta, jotka eivät kumonneet toisiaan, vaan kulkivat rinnakkain.

Kumpikaan todellisuus ei ole “vale”. Kumpikaan ei ole “totuus”. Ne ovat narratiiveja, jotka vastaavat eri kysymyksiin. Venäjän narratiivi vastaa kysymykseen: Kuka uhkaa meitä? Ukrainan narratiivi vastaa kysymykseen: Miten me vapautamme itsemme?

Sotilasjuntta – käsite, joka ei kuvaa rakennetta vaan kokemusta

Sotilasjuntta-väite oli keskustelun seuraava solmukohta. Yhdessä todellisuudessa hallinto oli siviilijohtoinen ja vaaleilla valittu, eikä mikään viitannut sotilaskomitean valtaan. Toisessa sotatila, asevoimien keskeinen rooli ja vaalien siirtyminen loivat kuvan vallasta, joka ei ollut siviililuonteinen. Tässä kohtaa keskustelu ei enää ollut siitä, mitä hallinto on, vaan siitä, miltä valta tuntuu. Sotilasjuntan käsite ei kuvannut rakennetta, vaan kokemusta todellisuudesta, jossa ihminen elää.

Venäjän todellisuudessa sotatila, lännen tuki ja asevoimien keskeinen rooli tekevät hallinnosta käytännössä militarisoituneen. Vaaleja ei voida järjestää sodan aikana, mikä luo vaikutelman pysähtyneestä vallasta. Ukrainan todellisuudessa sotatila on välttämätön, koska maa käy puolustussotaa. Hallinto ei ole sotilasjuntta, koska valta ei ole siirtynyt armeijalle.

Separatistialueet – valtiot, autonomiat vai miehitetyt alueet?

Kun keskustelu siirtyi separatistialueisiin, todellisuudet erkanivat entisestään. Venäjä tunnusti Donetskin ja Luhanskin “kansantasavallat” helmikuussa 2022. Venäjän tunnustus “kansantasavalloille” oli yhdessä todellisuudessa poliittinen siirto, joka ei muuttanut alueiden kansainvälistä asemaa. Toisessa se oli osoitus siitä, että alueilla oli oma tahtonsa ja oma identiteettinsä, joka oli erillinen Kiovasta. Kun toinen todellisuus näki liitokset miehityksenä, toinen näki ne suojelutoimena. Kumpikaan ei voinut kumota toista, koska ne perustuivat eri lähtökohdille: identiteetille ja sopimuksille, historialliselle jatkuvuudelle ja kansainväliselle oikeudelle.

Reaalipolitiikka – totuus vallasta

Keskustelu siirtyy lopulta reaalipolitiikkaan. Esitetään ajatus, että maailman todelliset päätökset tehdään suurvaltojen kesken. Turvallisuusneuvoston veto-oikeusmaat hallitsevat järjestelmää, ja niiden ydinasearsenaalit luovat kauhun tasapainon.

Tässä todellisuudessa maailman todelliset päätökset tehdään suurvaltojen kesken, ja pienet maat joutuvat etsimään suojelijoita. Ydinaseet luovat kauhun tasapainon, joka estää suursodan, mutta samalla ne tekevät tietyistä valtioista koskemattomia. Ukrainan sota ei ole vain Ukrainan ja Venäjän välinen kiista, vaan osa laajempaa suurvaltojen välistä kilpailua, jossa jokainen liike on osa suurempaa strategiaa, jota ei kansalaisille kerrota.

Keskustelu Kiinasta toi mukaan yksimielisyyden. Kiina ei hyväksynyt Venäjän narratiivia eikä tukenut lännen linjaa. Se korosti suvereniteettia, mutta samalla se hyötyi tilanteesta taloudellisesti ja geopoliittisesti. Kiinan todellisuus ei ollut moraalinen eikä ideologinen. Se oli strateginen, pragmaattinen. Se ei vahvistanut kummankaan osapuolen tarinaa, vaan siitä syntyi yksimielisyys.

Valesota – taloudellinen totuus vai psykologinen totuus?

Seuraavaksi esitettiin ajatus, että sota olisi suurvaltojen yhteinen rahastusoperaatio. Vastaväite korostaa, että sota on taloudellisesti tuhoisa kaikille osapuolille. Valtiot köyhtyvät, inflaatio kasvaa ja infrastruktuuri tuhoutuu.

Kun keskustelu käytiin “valesodasta”, todellisuudet erkanivat jälleen. Yhdessä todellisuudessa sota oli fyysisesti todellinen, verinen ja tuhoisa. Toisessa se oli osa suurvaltojen taloudellista peliä, jossa tietyt teollisuudenalat hyötyivät tilanteesta. Kumpikaan näkemys ei ollut täysin väärä, eikä kumpikaan ollut täysin oikea. Ne olivat näkökulmia, jotka syntyivät eri kokemuksista ja eri pelonaiheista.

Narratiivien törmäys – totuus syntyy jokaisen mielessä

Ukrainan kiista ei ole vain faktojen kiista. Se on kiista siitä, mikä on todellisuus. Venäjän todellisuus on geopoliittinen uhka, historiallinen identiteetti, lännen vaikutusoperaatiot. Ukrainan todellisuus on kansannousu, suvereniteetti, kansainväliset sopimukset. Reaalipoliittinen todellisuus on suurvaltojen etupiirit, ydinasepelote, strateginen kilpailu, suvereniteetti, tasapainottelu ja hyöty.

Mikään näistä ei ole “yksi totuus”. Mikään ei ole “valhe”. Ne ovat narratiiveja, jotka rakentuvat eri lähtökohdista ja vastaavat eri kysymyksiin, sekä palvelevat eri ryhmiä